En muista sitä kuin eilistä, en
tokikaan. Mutta yllättävän usein tekstin äärellä, rakennetta pohtiessa tai
runon sanavalintoja pähkylöidessä se palaa mieleen. Kirjoittajakoulutus.
Opiskelin vuosituhannen vaihteessa Jyväskylän yliopistossa ja sivuaineenani oli
luova kirjoittaminen. Miten ihanaa, sain tehdä juuri sitä, mitä halusin ja siitä ropsahteli vieläpä
opintoviikkojakin. Vaihtuvat kirjailijaohjaajat, innostavat
kirjoittamistehtävät ja luova monentaustainen ja -ikäinen opiskelijaporukka,
joka saattoi keskustella päivän aiheista tai niiden vierestä aina pikkutunneille asti. Se oli mainiota aikaa!
Kirjoittajakoulutuksesta sain
eväitä, jotka ovat riittäneet pitkälle ajallisesti ja mielestäni myös
sisällöllisesti. Oman kaunokirjallisen tuotannon lisäksi olen päässyt myös
ohjaamaan kirjoittajaryhmiä, erikoistuinhan aineopinnoissa luovan
kirjoittamisen ohjaamiseen. Viimeksi ohjasin Vaasassa, jossa vedin talvella
proosapajan luovan kirjoittamisen perusopintoihin liittyen. Olen jostain syystä
itse hyvin innostunut novelleista ja onnekseni juuri niihin myös kurssilla paneuduttiin.
Kirjoitan juuri nyt novelleja itse ja luenkin paljon - ja pelkäänpä, että
innostukseni näkyi, jopa välittyi opiskelijoille. Sen suuntaista palautettakin
sain.
Olen yrittänyt pitää kirjoittamisen
ohjenuoranani presidentti Mauno Koiviston kuuluisaa lausetta: ”Pitää olla
jotain sanottavaa ja kykyä sanoa se.” Kirjoittajakoulutuksessa voidaan tarjota
välineitä erityisesti viimeksi mainittuun. Kykyä sanoa - tai tässä tapauksessa kirjoittaa
- voidaan kehittää. Kukaan ei osaa syntyessään kirjoittaa romaania, novellia
tai runoa. Kukaan ei ylipäänsä osaa kirjoittaa, ei edes puhua. Kieli kehittyy
vain vuorovaikutuksessa muiden kanssa. On tietenkin kirjoittajan oma valinta,
mitä tarjotuista välineistä hän käyttää tai kehittääkö niiden avulla jotain
aivan ennennäkemättömiä kuokkia ja lapioita itselleen.
Mutta sitä sanottavaa, voimmeko me
ohjaajat sitä kirjoittajan eteen kantaa? Emme. Mutta voimme toki lempeästi
töniä ihmistä kohti hänen ikiomaa, salaista aiheiden lähdettään ja ehkä auttaa
vähän välttämään
ympäröivän ryteikön vaaroja.
Päivi Heikkilä-Halttusen
toimittamassa mainiossa Luovuuden lähteillä -teoksessa lasten- ja
nuortenkirjailijat kertovat, kuinka heistä tuli kirjailijoita. Lähestulkoon
kaikki mainitsevat tärkeitä ihmisiä, usein äidinkielenopettajia, jotka ovat
ohjanneet ja kannustaneet nuorta kirjoittajaa. Sari Peltoniemi kiittelee
lisäksi kirjailijantaipaleensa alussa Orivedellä käymäänsä kirjoittajakurssia:
"Kukaan ei sanonut, miten minun pitää kirjoittaa, vaan ennemminkin,
millaisia asioita kirjoittamisessa kannattaisi ottaa huomioon. Sain välineitä työkalupakkiin.
Tästähän kirjoittajakoulutuksessa on kysymys, eikä siitä, että kaikista
koulittaisiin samanlaisia tasapäitä." (s.313)
Kirjallista kesää ja teräviä kyniä
jokaiselle!
Mervi Heikkilä
kirjoittaja, kirjastotoimenjohtaja
