| Kuva: Helsingin Sanomat |
Internet, verkkojen verkko, sai alkunsa Yhdysvaltojen armeijan hajautetusta tietojärjestelmästä 1960-luvulla. Vähitellen käyttö levisi yliopistoihin ja 1990-luvulla graafisen käyttöliittymän ansiosta koko kansan Internetiksi. 1990-luvulla Internet tuntui aika suunnittelemattomalta. Uusia teknisiä ratkaisuja syntyi jatkuvasti. Mutta Internet kasvoi kovaa vauhtia ja vuonna 2012 voidaan kysyä: ”Onko Internet sama kuin Google?”
Minulla oli tilaisuus kuulla kulttuurihistorioitsijaa, media- ja oikeustieteen professori Siva Vaidhyanathania Helsingissä kansainvälisessä kirjastokonferenssissa. Professori suorastaan jyrisi, kun hän kuvaili Internetin nykytilaa. Nettiä valvotaan, sensuroidaan, ihmisistä kerätään laittomia rekistereitä jne. Vaidhyanathanin mukaan GOOGLE on mörkö, joka syö Internetin vapauden. Google omistaa YouTuben, ihmiset käyttävät lähes aina tiedonhakuunsa Googlea, sähköposti kulkee Gmailin kautta, reitin ystävän mökille katsomme GoogleMapista, Google Street View on kuvannut kotikatumme ja pihamme, Google Alert tekee puolestamme mediaseurantaa jne. Netin käyttäjistä Googlella on valtavat määrät tietoa, mikä näkyy esim. siten, että sama Google-haku tuottaa kahdelle tiedonhakijalle erilaisen tuloksen. Google tarjoaa eri tietoa kuusikymppiselle tädille kuin koulupojalle, sillä tiedonhaussa ja verkkoaineistojen lukemisessa käyttäjien seurannan muodot ovat varsin kehittyneitä.
Me tiedämme itse asiassa aivan liian vähän verkon sensuurista ja seurannasta. Monissa Euroopan maissa mm. Unkarissa on viime aikoina säädetty lakeja, jotka velvoittavat kansalaisten käyttämään verkkosuodattimia. Monessa suomalaisessa koulussa ja kirjastossa sisältöjä suodatetaan pornografian ja väkivallan takia. Kirjastoissa suodatusta on perusteltu lastensuojelulla, mutta monessa kirjastossa suodatetaan kaikkia yleisöpäätteitä, ei vain lasten- ja nuortenosastojen koneita. Suuri osa kirjastoista ei tiedota suodatuksesta asiakkaille lainkaan. Ja joissakin tapauksissa kirjaston henkilökunta ei edes tiedä kunnan suodatuskäytännöistä. Sanalistoihin perustuvat suodattajat eivät jaa tiedonhakijalle myöskään seksivalistusta. Perhesuunnittelusivut jäävät myös suodattimeen. Kun suodattimet otettiin käyttöön, oli hankala saada tietoa Pornaisten kunnasta (engl. porn) tai Rape-koirasta (engl. rape).
Kuinka moni tietää, että Ruotsissa asuvan serkun sähköposti käy läpi monitoroinnin? Sen mahdollistaa naapurimaamme FRA-laki (Försvarets radioanstalt). FRA-laki antaa Ruotsin armeijan tiedustelulaitokselle valtuudet lukea sähköpostien ja tekstiviestien sisältöä sekä kuunnella puheluja. Oikeudet koskevat kaikkea Ruotsin rajat ylittävää tietoliikennettä.
 |
| Patrick Chappatte, International Herald Tribune, 2005 |
Kuka tietää, monessako rekisterissä omat henkilötiedot ovat? Kauppojen, yhdistysten, firmojen jne. Lista on pitkä. Isossa Britanniassa on yli 60 laitonta henkilörekisteriä, mm. lasten DNA-rekisteri on kerätty ilman vanhemmilta kysyttyä lupaa. Kuka lukee verkkopalvelujen ja ohjelmien käyttösäännöt? Ne pienetkin präntit sieltä lopusta? Minä en ole jaksanut. Eikä varmaan moni muukaan.
Australiassa on astunut voimaan uusi laki, joka mahdollistaa viranomaisten pääsyn mm. sähköposteihin ja sosiaalisen median viesteihin. Tarkoitus on estää kyberrikollisuus. Isoveli valvoo, huh.
Lukiolaiset löytävät Internetistä kyllä aikataulut ja Youtube-videot mutta tiedonhaku opintojen aikana on monelle vaikeaa. Jyväskylän yliopiston väitöstutkimuksessa todetaan, että ongelmia aiheuttavat eniten tehottomat hakukyselyt ja lähteiden puutteellinen arviointi. Lähdekritiikki unohtui suurelta joukolta. Lukiolaiset eivät osaa kyseenalaistaa hakutuloksina tullutta tietoa Näille nuorille tietoa on vain digitaalinen tieto, joka on saatavissa välittömästi enterin painamisen jälkeen. Tutkitut lukiolaiset ovat Google-sukupolvea, joka ei osaa etsiä tietoa muulla kuin hakukoneella. Ellei sitten joku opeta. Opettaako koulu? Kotona joku?
Monessa muussakin selvityksessä on todettu, että uudet tiedonhakijat, diginatiivit haluavat käyttää palveluja 24/7 ja he haluavat saada kaiken yhdellä napin painalluksella. Diginatiivit etsivät vastausta, eivät tietyn kirjailijan teosta tai artikkelia. He silmäilevät ja klikkailevat.
Täytyy vain toivoa, ettei verkkopoukkoilija ole pysyvästi vain ”pintakalastaja”. Kouluilla ja kirjastoilla riittää haastetta saada nämä klikkailijat ymmärtämään verkon luonne, tiedonhaku ja sen, että google on vain google.
Lisätietoa:
Anneli Ketonen
anneli.ketonen@ely-keskus.fi
anneli.ketonen@ely-keskus.fi
Kirjoittaja Anneli Ketonen toimii sivistystoimentarkastajana Pohjanmaan ELY-keskuksessa ja on mukana suunnittelemassa ja järjestämässä Hyppää junaan – Hoppa på tåget –koulutussarjaa yhdessä Vaasan kesäyliopiston kanssa. Koulutussarjan tavoitteena on perehdyttää kirjasto-, liikunta-, nuoriso- ja opetustoimen henkilöstöä käyttämään työssään erilaisia verkkotyökaluja sekä sosiaalisen median yhteisöllisiä välineitä ja toimintatapoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti